Kuten fantasiakirjat, joista se usein saa inspiraatiota, heavy metalin maailma on täynnä kuninkaita ja kuningattaria, sankareita ja roistoja, lainsuojattomia ja haamuja. Heistä harvat olivat suurempia kuin Ronnie James Dio, joka palveli aikaa Rainbowissa ja Black Sabbathissa ennen kuin hän johti omaa bändiään oman lippunsa alla. Yksi rockin suurimmista vokalisteista, hän oli sekä elämää isompi että maanläheinen, muusikko, jonka ura alkoi ennen Beatlesiä, sai mainetta 1970-luvun hard rockin kukoistuskaudella ja joka ei koskaan lopettanut musiikin tekemistä kuolemaansa asti vuonna 2010.
Uusi dokumentti Dio: Dreamers Never Die on eeppinen tarina kovasta työstä ja selviytymisestä, kuten ne, jotka tunsivat Dion ja rakastivat häntä. Se seuraa hänen mutkaista polkuaan, voittoja ja takaiskuja, jotka lopulta johtivat hänet metallin valtaistuinsaliin. Vuoden 2011 erinomaisen Last Days Heren luovan tiimin Don Argottin ja Demian Fentonin ohjaama se julkaistiin rajoitetusti teatterissa tämän vuoden syyskuussa, ja se on tällä hetkellä suoratoistona Showtimessa.
Dion tarina alkaa pienestä kylästä New Yorkin osavaltion yläosassa. Hän syntyi Ronnie James Padavonaksi vuonna 1948 ja kasvoi tiiviissä italialais-amerikkalaisessa perheessä. Kuten jollekin, jonka ensimmäisellä albumilla oli hukkuva pappi, hän oli nuoruudessaan alttaripoika ja hyvä oppilas ennen kuin liittyi jengiin ja kokeili käsiään alaikäisenä rikollisena. Hänen kiinnostuksensa musiikkiin alkoi varhain, ja hän aloitti aluksi trumpetin soittamisen, jonka hän uskoo opettaneen hänelle hengitystekniikoita, jotka myöhemmin antoivat hänen äänelleen sen huiman voiman.
Kun tulevat metallijumalat opettelivat kitaraa tai jäivät edelleen vanhempiensa lanteille, Dio hitti vinyylilevyn vuonna 1958 kappaleella Ronnie & The Redcaps lainannut taiteilijanimensä gangsteri Johnny Diolta. Seuraavan vuosikymmenen ajan hän kamppaili löytääkseen täydellisen välineen äänelleen, 60-luvun lopun protometalli tarjosi lopulta ihanteelliset puitteet. On ennustettavaa ja epäystävällistä keskustella Dion pienestä koosta, hän oli vain 5 jalkaa 4 tuumaa pitkä, vaikka hän soitti sillä alusta alkaen ja antoi 60-luvun bändinsä nimeksi The Electric Elves, myöhemmin Elf. Kun hän astui mikrofonin luo ja avasi suunsa, hän näytti 10 jalkaa pitkältä.
Kun Elf oli tuotettu Deep Purplen Roger Gloverin ja Ian Paicen kanssa, Elfistä tuli yhtyeen avausesiintyjä useiksi vuosiksi. Kun mercuriaalinen kitarasankari Ritchie Blackmore erosi Purplesta, hän palkkasi Dion uuden bändinsä, Rainbow’n laulajaksi. He olisivat”uusklassisena metallina”kutsutun uranuurtajana, ja Dio ammentaa sanoissaan syvälle fantasiaromaanien ja miekan ja taikuuden kaivoista.”Se oli bändi, jossa halusin olla ikuisesti”, hän sanoo arkistohaastattelussa, mutta hän lähti Rainbow’sta heti, kun Blackmore alkoi jahtaa popmenestystä.
Onneksi kamppaileva metallimonoliitti etsi uutta verta. Täyttäessään valtavat saappaat Dio korvasi Ozzy Osbournen Black Sabbathissa vuonna 1979 ja antoi heille toisen elämän kahdella klassikkoalbumilla, 1980-luvun Heaven and Hell ja 1981 Mob Rules. Sapatti tarjosi Diolle tähteyttä ja auktoriteettia. Dio antoi heille majesteettisuutta ja luokkaa. Sivuhuomautus: jotkut ihmiset sanovat, että Dion aikakauden levyt eivät ole”oikeita Sabbath-albumeita”. Nämä ihmiset ovat tyhmiä. Valitettavasti ego ja huumeiden väärinkäyttö johtivat Dion lähtöön vuonna 1982.
Sapattina ollessaan Dio teki suosituksi paholaisen sarvet pitäen käsiään ylhäällä konsertissa ja luoden yhden metallin suurimmista merkityksistä. Hän lainasi sen isoäidillään, joka toi tavan vanhasta maasta ja käytti sitä karkottamaan pahoja henkiä. Dion mukaan hänen käsissään sillä ei ole mitään tekemistä Saatanan tai pahuuden kanssa ja se tarkoittaa yksinkertaisesti”eläköön rock n’roll”.
Oman bändinsä johtajana astuva Diosta tuli yksi suurimmista esiintyjistä heavy metalin nousukauden aikana. Los Angelesissa eläneet muusikot kertovat, että hänen mielensä oli aina musiikissa ja mieluummin rock n’rolla kuin seksiä tai huumeita. Hän meni naimisiin vaimonsa Wendyn kanssa vuonna 1978, ja hänestä tuli myöhemmin hänen managerinsa. Hän toimii usein elokuvan kertojana ja jakaa muistonsa miehestä, jota hän rakasti, ja heidän elämästään yhdessä.
Kun metalli-80-luku väistyi grunge-90-luvulle, Dion valtakunta joutui uhatuksi. Hän jatkoi kiertueita ja julkaisi uutta musiikkia, mutta jatkuvasti hupeneville kätyreille. Gen X-nostalgia, videopelien soittaminen kitaralla ja CD-levyjen uudelleenjulkaisut johtivat kuitenkin suosion nousuun seuraavalla vuosisadalla. Hän jopa yhdistyi Sabbathin kanssa nimimerkillä Heaven and Hell vuonna 2007. Kiertueella hän alkoi kärsiä vatsakipusta, joka myöhemmin diagnosoitiin mahasyöväksi. Hän kuoli vuonna 2010, ja hänen menetyksensä syvyyttä havainnollistivat useat ihmiset itkevät keskustellessaan hänen syvyydestään.
Lähes kaksituntinen Dio: Dreamers Never Die saattaa olla kova myynti kaikille ei-uskoville heavy metal rock n’rollin pyhään uskoon. Katsojat puolestaan palkitaan runsaalla yksityiskohdilla ja tarinankerronnalla. Pienet yksityiskohdat, kuten kyronit, joissa lukee”Craig Goldy, repivä kitaristi, joka lopulta liittyisi Dioon”ja”Gene Hunter, salaperäinen kitaristi, jota emme löytäneet”, osoittavat elokuvantekijöiden huumorintajua ja kiintymystä aiheeseensa. Musiikkinsa mahtipontisuudesta huolimatta Dio kestää, koska hän puhui suoraan faneille, usein kirjaimellisesti, osoittaen, että mahtavimmatkin rockjumalat olivat tavallisia miehiä ja naisia, aivan kuten he itse. HUOM!
Benjamin H. Smith on New Yorkissa asuva kirjailija, tuottaja ja muusikko. Seuraa häntä Twitterissä: @BHSmithNYC.
